Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Saphiren tarinan ensimmäinen osa(toinen osa on tulossa;D):

~Ehkä tapaamme vielä...
 

"Rin!" kuului ääni lähistöltä. Hahmo ruusuistutusten vieressä huokaisi. Hän inhosi nimeään yli kaiken. 
"Inuyasha on tulossa vierailulle", kuului ääni hiukan lähempää, kun toinen hahmo käveli hänen luokseen. Sesshomaruksi häntä kutsuvat. Sekin on kunnon yookain nimi. Miksi minut sitten oli nimetty heikon ihmisen mukaan? ajatteli hahmo ruusujen keskellä. hahmo nyökkäsi isälleen ja vaihotoi istuma-asentoaan. Monta vuotta sitten oli hänelle Sesshomaru kertonut hänen nimensä tulleen ihmistytöltä, joka oli aikaa sitten kuollut. 
"Ymmärrät sitten joskus", hän oli myös sanonut Rinin kysyessä, miksi vaivautua heikon ja kuolevaisen ihmisen takia? Olihan Rin myös kuullut isänsä olleen täysin välinnpitämätön ihmisiä kohtaan silloin Shikonin sodan aikoihin, kunnes hänen ollessa liikuntakyvytön yritti pelastaa nuori ja vaisu ihmistyttö. Rin ei siltikään ymärtänyt, miksi. Sesshoomarun kaikotessa näkyvistä Rin huokaisi syvään. Inuyashan saapuminen tarkoittaisi vain yhtä asiaa; Ongelmia oli ilmennyt. Inuasha oli tehnyt sovinnon veljensä kanssa jo vuosia sitten, mutta heidän suhteensa ei ollut satojen vuosienkaan jälkeen niin ruusuinen, että he tulisivat turhaan toisiaan tapaamaan. Itseasiassa he eivät olleet tavanneet toisiaan liki kuuteenkymmeneen vuoteen. Se harva satunnaisesti tapaaminenkin oli jäänyt väliin Kagomen kuollessa pois. Inuyasha oli muuttanut pohjoiseen vuorille ja yrittänyt parhaansa mukaan unohtaa kaiken tuskaa tuottavan. Hänen sydämensä oli ollut täysin särkynyt. Eikä Sesshomarunkaan mielialassa ollut paljon kehumista, kun Rin noin kymmenen vuotta myöhemmin kuoli ihminen kun oli. Surua oli kestänyt, kunnes Sesshoomaru oli löytänyt elämänkumppaninsa. Se oli itseasiassa puoliksi sattumaa. Hän oli nimittäin saanut tietoa Rinin kotikylään hyökänneestä yookaista. Hän oli tietysti mennyt katsomaan sanoen vain tarkistavansa asian. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi suunnaton viha, joten edes Jaken ei ollut uskonut asiaa. Miten vain, Sesshoomaruun saapuessa kylään yookai oli aistinut hänen valtavan yookinsa ja tullut katsomaan, mistä oli kyse. Yookai oli naispuolinen, hyvin ihmisen näköinen kuten Sesshoomarukin ja hallitsi vettä. Taistelu alkoi ja kumma kyllä yookai nainen ei kuollut läheskään heti. Tuntien jälkeen he sopivat lopettavansa siltä erää. Sesshoomaru ei kuitenkaan saanut häntä mielestään yrittämälläkin. 
"Turhanpäiväistä", hän oli sanonut, vaikka totuus oli toinen. Jonkin ajan kuluttua he tapasivat jällen. Tällä kertaa sovussa. Lopuksi he erosivat tovereina ja tapailivat useasti seuraavina viikkoina, eikä edes Sesshoomaru voinut olla myöntämättä mitä oli tapahtumassa. Hänen kylmän ulkokuorensa alla sykki tuli, joka ei ottanut sammuakseen. Vuosi myöhemmin Rin syntyi vaikka tosin hänen äitinsä kuoli synnytykseen. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, sillä Sesshomaru ei suostunut puhumaan siitä. Oli jopa kylmempi kuin ennen. Johtui kaiketi sydänsuruista, vaikkei hän mitään myöntänytkään. 

Rin huokaisi ja nousi ylös. Oli Inuyasha hanyoo tai ei, hän ei vitkastelisi ja luultavasti oli jo saapunut. Hän kuulikin etäältä hillittyä puhetta.
"Idästä on kuulemma saapunut jokin paha. Se väittää kantavansa mukanaan Shikon kuulaa. Voito jättää sen huomioimatta?"
"En tiedä. Shikoninhan tuhosi Kagome. Tämä saattaa olla huijari, mutta vaarallinen sellainen huhujen mukaan."
"Mutta voitko sinä lähteä niin kauas itään? Sinullahan on täällä asiasi."
"Inuyasha, Rin on jo tarpeeksi vanha, on ollut jo kauan, lähtemään omille teilleen."
"Kuulin myös kyläläisten palvovan sinua jonkin sortin jumalana", Inuyasha naurahti tietäen sen olevan tarpeeton tieto. Sesshomaru hymähti. 
"Milloin olet lähdössä?"
"Kolmen päivän kuluttua. Tessaiga saa jälleen käyttöä."
"Mihin olette lähdössä?" kysyi paikalle saapunut Rin. Tyttö oli pitkä ja hoikka ja omasi samanlaiset piirteet kuin isänsä. Luonteesta ei voinut sanoa samaa. Itseasiassa hän oli kuin Sesshoomaru monta vuosisataa sitten.
"Lähdemme itään. On ilmaantunut uusi yookai. Tämä väittää pitävänsä hallussaan Shikonia."
Rin nyökkäsi, "voinko tulla mukaan?" Inuyasha oli hetken hiljaa ja katsoi sitten kysyvästi tytön isää. Sesshomaru mietti hetken.
"Olet jo tarpeeksi vanha. Se asia ei ole minun päätettävissäni, mutta mistä hankit itsellesi aseen?" Sesshomaru kysyi. Rin mietti hetken.
"Voisimmeko poiketa Tootoosailla? Hänhän tekee vielä miekkoja." 
"Se on kai sitten sovittu", Inuyasha julisti ja ilmoitti käyvänsä ulkona. Sekä Sesshomaru, että Rin huomasivat nimen herättäneen taas muistoja entisestä. Sesshomaru huokaisi ja käski Rinin mennä valmistautumaan lähtöön. He lähtisivät aamunkoitteessa.

Ilta-aurinko laski hiljalleen maillensa jättäen jälkeensä haipuvan punan. Inuyasha istui puun oksalla syvällä ajatuksissaan. Hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä eteen. Sesshomaru oli onnekas, kun hänellä oli edes pieni muisto rakkaistaan, hän ajatteli. Sitä rataa hänen ajatuksensa palasivat Shikoniin tai mikä ikinä nyt olikaan liikkeellä. Miten yksikään yookai Narakun jälkeen voisi olla kovakaan vastus? Muutama sivallus Meidoo Zangetsuhalla ja se olisi nopeasti ohi. Ongelma tosin voisi olla uudenkuun yöt, mutta ei niilläkään loppujenlopuksi kovin paljon merkitystä ollut. Kuu oli kaunis tähän aikaan vuodesta. Kevään tuulet olivat vastikään palanneet ja kirsikkapuut olivat täydessä kukassa. Muutama kukasta irronnut terälehti leijaili tuulen mukana. Yö oli liiankin rauhallinen. Jostain syystä haju toi mieleen Kaguran. Inuyashalla ei ollut aavistustakaan, mistä tuokin ajatus oli tullut, mutta pian hän huomasi, ettei se ollut pelkkä harhaluulo. Ilmassa tuoksui tuuli, jossa oli hienoinen sekoitus ruusua. Äkkiä tuuli pyyhkäisi voimakkaammin hänen yltään ja yhtäkkiä oli tyyntä. Niin tyyntä, että hän saattoi kuulla risahduksen takaansa. Inuyasha ei vieläkään haistanut mitään, mutta hänen korvansakaan eivät pettäisi häntä. Inuyasha loikkasi ylös, puiden yläpuolelle ja etsi äänen aiheuttajaa. Jos se olisi ollut eläin, se olisi haissut. Hän näki hahmon liikkuvan puiden varjoissa. Inuyasha veti esiin tessaigan ja hyppäsi hahmon eteen. Hahmo oli liiankin helppo nähdä, sillä yookai oli pukeutunut valkoiseen ja siniseen. Ne erottuivat pimeässä liiankin hyvin. 
"Kuka olet ja miksi olet täällä?" Inuyasha kysyi hiukan ärtyneellä äänellä. Nainen epäröi hetken.
"Olen Serachi. Tai sillä nimellä he minua kutsuvat. Tulin tänne tuulen sielun perässä" Nainen vastasi hiukan kylmäkiskoisesti. Miten niin 'he kutsuivat' ja minkä ' tuulen sielun'? Inuyasha katsoi yookainaista hämmentyneenä. 
"Sinä olet kuitenkin tielläni", Serachi jatkoi pahaenteisesti. Inuyasha tuhahti. "Sopiihan sinun yrittää!" hän huusi ja löi Tessaigalla tuulen haavan Serachin hyökätessä. Jokin siinä kuitenkin oli vinossa. Tuulen haava talttui liki alkuunsa eikä Serachille ollut käynyt kuinkaan. Inuyasha kurtisti kulmiaan. "Oletko tosissasi taistelemassa tuulen henkeä vastaan miekkasi ilmavirralla?" Serachi kysyi hiukan sarkastisesti. Tietenkin, Inuyasha hätkähti, Tuulen henki haisi tuulelta. Tähän hajuun sekottui kuitenkin hiukan vaniljaa, ei ruusua. Oliko täällä siis joku muukin? Inuasha ärähti ja vaihtoi taktiikkaansa. "Meidoo Zangetsuha!" hän huusi ja viilsi tyhjää ilmaa mustateräisellä miekallaan. Serachi huudahti ja hyppäsi sivuun, mutta Inuyasha oli sielä jo. Inuyasha katsoi Serachia hetken miekallaan uhaten. Sitten hän tuhahti ja laski miekkansa huotraan. "Lähde, äläkä kuluta aikaani enää", hän sanoi ja kääntyi pois. Serachi katosi pian näkyvistä selvästi hämmentyneen näköisenä.

Muutamaa tuntia myöhemmin Inuyasha oli palannut Sesshomarun palatsiin. Hän oli silti omissa oloissaan. Soimasi itseään jo toista tuntia. Inuyasha alkoi kuvitella näkevänsä jo harhojakin Kagomesta. Serachilla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Inuyashan näkemä yhdennäköisyys oli vain puhdasta sattumaa, mutta silti hänen mielikuvansa kauan sitten eläneestä papittaresta tulvahtivat taas pintaan. Kagome ei elänyt; ei voinut elää.

 

 

 

 

Renetan tarina:

 

Prologi


Ulkona myrskysi ja satoi kaatamalla. Salamat halkoivat puita, jotka sitten kaatuivat kylän talojen päälle murskaten ne nopeasti alleen. Tulipaloa ei ollut vielä sentään syttynyt, mutta oli vain ajan kysymys, koska sellainen saisi alkunsa. Tuskin kukaan säästyi purevalta, kylmältä tuulelta, joka tunkeutui sisään vielä pystyssä oleviin taloihin ikkunoista ja avonaisista ovista. Elettiin kevättä, mutta kylmyys oli joka tapauksessa samanlaista kuin talvisin. Sellainen ilma oli hirvittävä, eikä kukaan tiennyt, koska se loppuisi. Ei edes Kaede-eukko, joka oli kylän vanhin ja joka yleensä tiesi kaikesta kaiken. Hänellekin myrsky oli tullut täytenä yllätyksenä, eikä tämä sitä paitsi ollut mikään tavallinen kevätmyrsky, joka tuli ja meni omia aikojaan - ei. Tätä samaa myrskyä oli kestänyt jo viisi päivää putkeen, eikä melkein kukaan enää uskonut auringonvaloon tai lintujen iloiseen lauluun. Kukkien tuoksuun, tai mehiläisten surinaan. Lapsiakaan ei näkynyt pihalla juoksentelemassa tai leikkimässä, mikä tietenkin oli ihan normaalia tälläisellä säällä. Kun, tai jos myrsky sitten menisi ohitse, kestäisi useita viikkoja, ennen kuin kylä saataisiin takaisin enitseen loistoonsa. Ja sen jälleenrakentamiseen tarvittaisiin kaikkien kyläläisten apua. 
Sango, seitsemäntoistavuotias kaunis soturitar vilkaisi ulos ikkunasta, jonka eteen oli asetettu repaleinen kangaspala suojaamaan kovimmalta tuulelta ja yritti peittää huolen, joka varjosti hänen miltei kalpeita kasvojaan. Hän avasi pitkät, ruskeat hiuksensa ponihännältä ja antoi niitten laskeutua suorina selkäänsä. Miroku vilkaisi ruskeahiuksista, vakavakasvoista soturitartaan vinosti hymyillen ja suoristeli tummansinistä papinkaapuaa, yrittäen peittää omankin hermostuneisuutensa. Miroku oli samanikäinen kuin puolisonsa Sangokin, komea, mustahiuksinen pappi, joka kyllä tunsi vaimonsa kasvojen eleet paremmin kuin omansa, vaikka he olivatkin olleet yhdessä vain vuoden.
"Älä huoli, Sango, kyllä Kagome palaa pian takaisin. Hän on viisas nuori nainen, joka osaa pitää huolen itsestään. Me emme voineet estää häntä lähtemästä. Tiedäthän sinä hänet; haluaa aina auttaa muita keinolla millä hyvänsä. Ja tälläisellä ilmalla kylän ihmiset tarvitsevat apua enemmän kuin koskaan", Miroku yritti painottaa vaimolleen, vaikkei ollut itsekään kovin vakuuttunut sanoistaan. 
Kagome oli heitä kahta vain pari vuotta nuorempi, mutta henkisesti yhtä kypä kuin he, ehkä kypsempikin. Kagome oli saapunut muutama kuukausi sitten omasta maailmastaan kaivon kautta tänne Japaniin, sisällissotien aikakaudelle, ikään kuin vahingossa. Ihan alussa hän oli tavannut puuhun jousella vangitun nukkuvan Inuyashan, puoliyokain, ja särkenyt tämän lumouksen. Kagome oli onnistunut vahingossa rikkomaan yliluonnollisia voimia omaavan shikon-kuulan ja lennättämään sen sirpaleet eri puolille Japania. Tästä oli alkanut suuri seikkailu, jonka päämääränä oli ollut saada shikon-kuulan sirpaleet takaisin kokoon ja estää pahojen demonien saamasta kokonaista kuulaa käsiinsä. Tällä matkalla Sango ja Miroku olivat tavanneet Inuyashan ja Kagomen, ja matkaan oli liittynyt myös pikkuruinen kettuyokai Shippoo. Viisikko oli saanut vastaansa voimakkaita vihollisia, kuten Narakun, joka oli heti alusta lähtien havitellut kuulaa itselleen. Lopulta he olivat saaneet yhdessä surmattua Narakun ja Kagome oli särkenyt Shikon-kuulan nuolellaan niin, ettei sen karma enää ikinä toistuisi. 
Kagome oli silkasta rakkaudesta Inuyashaa kohtaan jättänyt perheensä, sekä ystävänsä kaivon tuolla puolen ja jäänyt elämään tähän maailmaan. Täällä Kagomesta oli tullut rakastettu henkilö, joka paransi sairaita pyhien voimiensa avulla, ja Kaeden opissa opetteli elämään muiden tavoin. 
Sango huokaisi, vetäytyen pois ikkunan luota ja istuutui Mirokun viereen. Shippoon rahiseva hengitys kuului petivaatteiden seasta seitsenvuotiaan kettuyokain nukkuessa. Sango ei voinut kuin ihmetellä, miten toinen oikein sai unta myrskyn riehutessa ulkona. Miroku kietaisi toisen kätensä Sangon olkapäille ja piteli toisessa kädessään pyöreäkärkistä sauvaansa, joka hänellä oli ollut mukana lukuisissa taisteluissa. Sauva omasi pyhiä voimia, mutta edes pyhistä voimista ei ollut tyynnyttämään luonnonvoimia.
"Niin. Mutta Inuyashalle olisi silti pitänyt kertoa tästä. Hän ei olisi koskaan päästänyt Kagomea lähtemään ulos yksin, jos tietäisi."
"Olisi pitänytkin, tiedän. Mutta Inuyasha lähti ulos selvittämään, onko tämä myrsky kenties jonkun yokain tekosia, emmekä me saa häneen yhteyttä näin kaukaa. Inuyasha saa mennä Kagomen avuksi auttamaan muita sitten, kun hän palaa. Eikä hän kauaa poissa ole, ainakaan, jos hän on huolissaan Kagomesta", Miroku sanoi lempeästi ja loi lohduttavan katseen ruskeahiuksiseen, mustapunapukuiseen soturittareen. Sangon onnistui luomaan kasvoilleen pienen hymyn. Toivottavasti Mirokun sanat olivat totta. Toivottavasti Kagome tulisi pian takaisin, tai, ellei tulisi, niin toivottavasti edes Inuyasha saapuisi ja kiiruhtaisi Kagomen luokse. 
Miroku ja Sango eivät voineet itse lähteä, sillä he olivat kahlittuina taloon. Heidän piti vahtia toisessa huoneessa makaavia loukkaantuneita ihmisiä, sekä Shippoota. Se oli ollut Kaeden määräys. Osittain myös Kagome oli käskenyt Mirokua ja Sangoa jäämään. 
Kaksi toisiinsa kietounutta hahmoa istuskelivat hiljaa nurkassa, katsellen kynttilöiden liekkejä, jotka loivat varjoja tummille seinille. Lopulta minuutit venyivät tunneiksi, eikä Kagomea tai Inuyashaa vieläkään näkynyt. Kaksikon silmäluomet painautuivat väkisinkin kiinni. Yhtäkkiä Sango heräsi säpsähtäen unestaan ja ravisteli vieressään torkkuvaa Mirokua hereille.
"Mitä nyt?" Miroku mutisi väsyneenä ja katseli silmiään räpytellen Sangoa. Miksi tämä oli yhtäkkiä herättänyt hänet? Olivatko Inuyasha ja Kagome jo palanneet? Sango vilkaisi huolestuneena kohti ovea. "Kuulin ulkoa jotain kummallista. Ehkä...meidän pitäisi mennä tarkastamaan asia. Tule. Otan Hiraikotsun mukaan." Ja enempää sanoja ei tarvittu. Miroku kyllä tiesi, ettei Sango huolehtinut turhaan. Hän ei myöskään nähnyt Inuyashaa tai Kagomea missään, mistä hän päätteli, etteivät he olleet vieläkään palanneet takaisin. Jotain oli nyt pielessä. Ja pahasti.
Miroku nyökkäsi määrätietoisesti vaimolleen ja kiiruhti yhdessä tämän kanssa ulos riehuavaan myrskyyn, vakuuttaen kuitenkin ensin Shippoolle, että he tulisivat pian takaisin.
Ilma ei ollut helittänyt yhtään. Kaikki oli yhtä kaaosta. Kaatuilevia puita, peloissaan äännähteleviä eläimiä, tuulessa kieppuavia talonpalasia tai muita esineitä. Ihmisiä ei onneksi enää ulkona näkynyt, mistä Miroku ja Sango päättelivät, että Kagome oli hoitanut työnsä hyvin. Mutta missä hän itse oli? Sango puristi Hiraikotsua kovemmin ja peruutti lähemmäs violettipukuista pappia. Sade kasteli hänen ruskeat, pitkät hiuksensa. "Pysytään yhdessä!" Hän huudahti ukkosen keskeltä ja vilkaisi miestään, jolta hän sai osakseen lyhyen virnistyksen. "Tietenki. Etsitään nyt Kagome, jos hän vain on jossain täällä." Niin. Miroku ei edes tohtinut ajatella niitä kaikkia kauheuksia, joita nuorelle papittarelle oli saattanut tapahtua.
Kaksikko ei ehtinyt lähteä kovinkaan pitkälle, kunnes he jo näkivätkin utuisen hahmon juoksevan sateen keskeltä heitä kohden. Hetkinen. Niitä näytti olevankin kaksi, joista toinen kantoi toista sylissään.
"Inuyasha ja Kagomeko?" Sango kysyi Mirokulta, joka nyt asteli hänen vierelleen ja laski oikean kätensä hänen olkapäälleen. Kyllä. Ne todella olivat Inuyasha ja Kagome, mutta jokin oli nyt pielessä. Miksi Kagome retkotti silmät kiinni Hanyoon käsivarsilla? Mitä oikein oli tapahtunut? Sama huoli, joka varjosti Mirokun sydäntä laskeutui myös Sangonkin ylle.
"Inuyasha! Olemme etsineet teitä. Missä te olette olleet?" Sango huudahti ja katseli valkohiuksista koirankoravista olentoa, jonka pää oli painautunut alas ja kädet tärisivät. Kun hahmo sitten nosti päänsä katsoakseen heihin, ei Sango voinut uskoa silmiään. Kyyneleitä. Jotka valuivat valtoimenaan Hanyoon silmistä. Sango ei sekoittanut niitä sateeseen, koska Inuyashan silmät näyttivät muutenkin niin surullisilta ja tuskaisilta. Sango henkäisi ja nosti käden suulleen, huojahtaen Mirokua vasten. "Mitä on tapahtunut?"
"Kagome on kuollut", Inuyasha sanoi hirvittävän tuskan vallassa ja painautui maahan polvilleen, pidellen yhä rakastamaansa naista käsivarsillaan. Hän tärisi kauttaaltaan ja hoki samaa: "Rakastan sinua." Sango ja Miroku eivät sanoneet mitään. He eivät kyenneet. He olivat menneet shokkiin. Kagome? Kuollut? Ei voinut olla totta. Ei, ei. Ei!
"Kagome! Kagome, herää!" Sango huudahti lopulta ja polvistui ystävänsä vierelle, laskien kätensä tämän sykkimättömälle sydämmelle. Se oli totta. Kagomea ei enää ollut tässä maailmassa. Hän oli kuollut. 
Sango parahti itkuun ja syöksähti Mirokun syliin, tämän lohduttavien käsivarsien syleilyyn. Mutta heidän kahden tuska ei mitenkään voinut olla niin suuri, kuin Hanyoon, joka nousi maasta ja käveli Kagomea kantaen heidän ohitseen, kadoten myrskyävään yöhön. Inuyashalla ei ollut jäljellä enää mitään. Kagome oli kuollut, eikä hän koskaan tulisi kertomaan kenellekään, mitä todella oli tapahtunut. Ei koskaan. Ukkonen jyrähti uudelleen, viimeisen kerran, kunnes sade ja tuuli lakkasivat, saaden ympäristössään aikaan aavemaisen hiljaisuuden

 

 

himenon tarina:

 

VERINEN TUULI
Kagura katseli puussa olevaa pientä, vaaleanpunaista kirsikankukkaa.Se oli kevään viimeinen kukka.Kaikki muut olivat jo lakastuneet ja pudonneet maahan.Niin, yleensähän kukat eivät pudonneet maahan, mutta tänä keväänä ne leijailivat yksitellen alas.Kagura ei tiennyt miksi.Hän käänsi katseensa ja hymyili hieman surullisesti.Tämä niitty oli sama, missä hän oli kuollut, tai siis muuttumnut tuuleksi.Kaguran mieleen palautuivat Sesshoomarun sanat;
-Tiesin, että se olit sinä. Kagura muisti vieläkin, miltä hänestä tuntui, kun Sesshoomaru sanoi sen. -Vaikka hän tiesi, että se olin minä...Kagura kuiskasi. Yhtäkkiä Kagura tunsi, kuinka hänen sydämensä muuttui jääkylmäksi. Tuuli muuttui  verenpunaiseksi. Veri ei tullut Kagurasta.Mutta miksi häntä heikotti? Kagura lähti kävelemään sitä suuntaa kohti, josta veri tuli. Häntä heikotti liikaa voidakseen lentää. Veri pyörteili hänen ympärillään. Pyörteet suurenivat veren lisääntyessä. Pian veren läpi ei nähnyt enää mitään. Kagura kosketti kädellään yhtä veripyörrettä, ja se siirtyi sivuun. Silloin Kagura huomasi katsovansa suoraan kullan keltaisiin silmiin.Valkeat otsahiukset jakautuivat keskellä otsaa paljastaen kuunsirpin muotoisen, violetin merkin.-Sesshoomaru...Kagura kuiskasi. Sesshoomaru katsoi häntä. Sitten hän nosti kätensä Kaguran kasvoille.Kagura tunsi Sesshoomarun käden värähtävän.Sesshoomarun suusta valui verta. Hänen panssarinsa oli rikkoutunut, ja hänen vatsastaan vuoti verta. Hän kuolee, Kagura tajusi. Ei hän muuten näkisi Kaguraa. Sesshoomaru laskeutui polvilleen maahan. Kagura näki hänen sielunsa irtautuvan hänen ruumiistaan. Veripyörteet pyörivät heidän ympärillään. Sielu irtautui kokonaan, ja veripyörteet katosivat. Kagura katsoi Sesshoomarun ruumista. Hänen silmänsä olivat yhä auki, ja niistä kuvastui yookain voima ja ylpeys.

 

 

"Reneta" nimisen kävijän tarina:

   Öinen tuulahdus

Suloinen tuuli. Lempeä tuoksahdus puiden lehdillä, vetten päällä, nurmikolla ja taivaalla. Se oli kaikki, mitä Sesshomaru sillä hetkellä ajatteli. Hän lähti kävelemään läpi hennon usvan, alla öisen kuutamon. Mahtavan Yookain askeleet olivat tasaisia ja rauhallisia, mutta sydän hänen rinnassaan hakkasi kovempaa kuin koskaan ennen. Aivan kuin se olisi halunnut riistäytyä irti rinnasta ja lentää taivaan tuulin... Yhtäkkiä Sesshomaru pysähtyi, merkillinen ilme kasvoillaan aivan kuin jokin olisi huolestuttanut häntä suunnattomasti. Jokin tuulessa oli muuttunut. Se ei tuoksunut enää yhtä hyvältä kuin äskettäin, vaan nyt se oli veren ja epätoivon tahrima. Se itki ja huokaili surullisena, aivan kuin olisi tiennyt lopun olevan lähellä. Sesshomaru lähti juoksemaan.

Oli alkanut sataa kaatamalla, ja jossakin lähistöllä jyrähti ukkonen. Kagura räpytteli tuskastuneena paksuja silmäripsiään ja tuijotti edessään seisovaa hahmoa. Se nauroi hänelle vahingoniloisesti ja puhutteli Kaguraa kuin mitäkin saastaista olentoa.
"Sinä idiootti nainen, luulitko vapautesi olevan noinkin tärkeä, että sait maksaa siitä hengelläsi?" mustatukkainen nuorukainen kysyi naiselta, joka piteli verta tihkuvaa käsivarttaan tyrehdyttääkseen verenvuodon. Sydän naisen rinnassa sykki kylmänä ja yksinäisenä. Kagura oli odottanut sen olvena lämpimämpi, mutta ehkäpä se oli ollut liian kauan Narakun hallussa, mikä oli tehnyt siitä perinpohjin saastaisen. Hän hymyili surullisena ja kohotti katseensa mieheen, joka oli vahingoittanut häntä.
"Naraku, en minä vielä ole kuollut. Minulla on nyt vapauteni."
"Hohoo, sitten saat luvan kuolla hyvin tuskallisesti, minun myrkkyni vaikutuksen alaisena", Naraku sanoi ja lähetti tappavat lonkeronsa matkaan, tähdättynä kohti Kaguran haavoittuvaa sydäntä.

Sesshomaru oli nähnyt kaiken jo kaukaa, ja juuri oikealla hetkellä hän syöksyi kynnet ojossa Kaguran ja Narakun myrrkylonkeroiden väliin. Hän iski ne kahtia vaivattomalla iskulla, sinkauttaen aina yhtä tyyneen, mutta tällä kertaa myös vihaa uhkuvan katseensa tuohon kirottuun Narakuun. Kagura hätkähti näkemäänsä, kaatuen polvilleen maahan hieman typertyneenä.
"Sess-ho-maru.." hän henkäisi, unohtaen täysin polttavan kivun kädessään. Naraku vilkuili ivallisesti saapuvaa Yookaita, tehden nopeasti suojaloitsun ympärilleen.
"Sesshomaru...Mikä yllätys. Olitko todellakin noin huolissasi yhdestä vähäisestä naisesta?", hän kysyi, kuulematta laisinkaan vastausta. Vähääkään epäröimättä Sesshomaru veti esiin miekkansa, iskien hyökkäyksensä kohti Narakun rikkoutumatonta suojaloitsua. Mies nauroi, yrittäen tähdätä lonkeronsa uudestaan kohti aseetonta Kaguraa, mutta Sesshomaru ehti taas väliin.
"Pakene.." hän henkäisi, jatkaen hyökkäystään. Kagura nousi jaloilleen, tuijottaen edessään taistelevaa kaksikkoa.
"Hmh..tuo surkimus on minun vastustajani."
Sesshomaru vilkaisi pikaisesti taakseen, huutaen: "Älä ole typerä!" ottaen vastaan kolmannenkin iskun miekallaan, puskeutuen hieman taaksepäin. Ilmeisesti Narakun voimakkaat iskut tekivät veronsa, mutta Sesshomaru ei voinut luovuttaa. Hän aikoisi suojella vahingoittunutta naista hengellään! Yhtäkkiä tapahtui jotakin odottamatonta. Naraku iski täydellä voimallaan lonkeronsa kohti Yookain miekkaa, joka kimposi Sesshomarun kädestä korkeassa kaaresssa ja iskeytyi kauas kosteaan ruohikkoon. Hänen ilmeensä pysyi kuitenkin täysin vakaana.
"Hohhoo, Sesshomaru, nyt olet aseeton. Et voi kuin kuolla myrkkyyni, tai sitten paeta paikalta. Valitsisin itse jälkimmäisen vaihtoehdon", Naraku sanoi, vilkaisten hymähtäen kauempana seisovaa Kaguraa. Sesshomaru ei kuitenkaan paennut, joten Naraku käytti tilaisuuden hyväkseen. Kaguran odottamattomat tuuliterät iskivät kuitenkin hyökkäyksen sivuun.
"Hölmö! Enkö minä käskenyt pakenemaan?" Sesshomaru murahti, juosten naista kohti aikoen työntää tämän sivuun. Naraku kiisi kohti kaksikkoa, paljastaen oman miekkansa uhaakavasti. Salama välähti taivaalla, värjäten kaiken ympärillä olvean keltaiseksi. Sitten kuului Kaguran huuto: "VARO!" ja sen jälkeen tuli täysin hiljaista...

Sadetta se kai vain oli, tai sitten Sesshomarun kyyneleet piiloutuivat sen joukkoon. Narakusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Yookai piteli raskaasti hengittävää naista käsivarsillaan ja antoi ulos virtaavan veren tahrita ruumiinsa. Kagura ei tiennyt oliko hänen sydämmensä yhtäkkiä lämmennyt, vai johtuiko se mukava tunne vain suuresta veren määrästä. Hän tuijotti hymyillen komean miehen kasvoja, jotka katselivat häntä surun verhoamina. Miekka, joka oli iskeytynyt Kaguran kylkiluitten väliin hänen puolustaessa Sesshomarua oli kadonnut samalla hetkellä kuin Narakukin. Jäljellä ei ollut enää mitään muuta kuin hiljainen sateen ropina ja kaksi toisiaan pitelevää hahmoa pimeydessä.
"Itketkö sinä, Sesshomaru? Tämä ei ole surun hetki.." Kagura huokaisi hymy kasvoillaan, kohottaen kylmän kätensä miehen poskelle.
"Tenseiga...ei pysty pelastamaan sinua", Sesshomaru sanoi ääni värähdellen, haluten kuitenkin salata kyyneleensä. Suuri Yookai ei itkenyt, ei koskaan. Kagura painoi silmänsä kiinni, antaen kätensä valahtaa vertavuotavan haavansa päälle. Siihen ei kumma kyllä sattunut.
"En minä - sitä odotakkaan. Enää en ole yksin", hän kuiskasi avaten silmänsä, tutkiskellen vielä viimeisen kerran rakastamansa miehen vakaita kasvoja, jotka olivat muuttuneet huimasti. Nyt niihin kuului myös tavoittelematonta surua, jota Kagura ei ymmärtänyt. Sesshomaru painoi kätensä naisen aukinaisiin tummiin hiuksiin ja kallisti päätään, vetäen Kaguran tiukasti rintaansa vasten. Nopeasti heidän huulensa kohtasivat toisensa sateen helistessä ympärillä, ja se suudelma oli mitä ainutlaatuisin. Vesi pyyhki pois veriset jäljet Kaguran kasvoilta, saaden tämän näyttämään maailman onnellisimmalta vapaalta naiselta.
"Hyvästi, Sesshomaru..."
Sitten Kagura kuoli rauhallinen ilme kasvoillaan, liittyen yhdeksi lempeän yötuulen kanssa. Vihdoin hän oli saavuttanut tavoittelemansa vapauden.

 
 
"Inuyasha fani" nimisen kävijän tarina
 
Shikonin sirpale
 
 
Inuyasha ,Kagome,Miroku,Sango ja Shippoo olivat matkalla etsimään Shikonin sirpaletta.He saapuivat kylään, joka oli todella kaunis.Keskellä kylää oli kartano ja sieltä kuului ryskettä. Hätääntyneet palvelijat juoksivat kartanosta ja Miroku kysyi mikä oli hätänä .Palvelija vastasi:
-Kauhea demoni hyökkäsi kartanoon! Ja yrittää viedä prinsessan. Silloin demoni tuli ulos prinsessa mukanaan.-Pelastustoimiin siis!, Miroku huusi. -Miroku!!, Sango huusi ja löi tätä päähän ja lähti itse pelastamaan tyttöä.Inuyasha ja Kagome liittyivät tasiteluun ja Kagome huusi:-Sillä on Shikonin sirpale! Ei ihme että se on niin voimakas! -Missä kohdassa?, Inuyasha kysyi. -Ööh...otsassa! -Selvä, Inuyasha sanoi.TUULEN HAAVA!!!Inuyasha huusi ja otti tessaigan esiin.Siinä samassa demoni silppoutui ja Shikonin sirpale tipahti maahan.Kagome otti sen ja laittoi purkkiin.-Kiitos paljon, prinsessa sanoi. -Ja minä en saanut tehdä mitään!NYYH!, Miroku nyyhki.Sen jälkeen he jatkoivat matkaa.
 
 
 
LOPPU?
 
 
" Kagurafani" nimisen kävijän tarina
 
Salaperäinen laulaja
                                                     
Oli yö.Kagome heräsi johonkin outoon ääneen.Hän kuunteli tarkemmin.Joku lauloi!Inuyasha raotti silmiään.-Mitä nyt, Kagome?
-Joku laulaa, Kagome kuiskasi.Inuyasha liikutteli korviaan.-En kuule mitään, hän vastasi. Kagome alkoi nukkua.Seuraavana aamuna hän ajatteli vieläkin salaperäistä laulua.Se oli kuulostanut haikealta, hieman surulliseltakin.Yhtäkkiä Kagome havahtui. -Tunnen shikonin sirpaleen! Hän huudahti.-Missä päin? Inuyasha kysyi.Kagome osoitti suunnan ja he lähtivät matkaan.He saapuivat jonkun joen rannalle.Siellä seisoi nuori nainen, joka lauloi.Heidät huomattuaan hän lopetti laulamisen.-Missä sirpaleet ovat?Inuyasha kysyi. -Suussa, Kagome vastasi hämmetyneenä.-Minä hoidan tä...Mirokun lause keskeytyi, kun Sango löi häntä hiraikotsulla. Inuyasha iski tuulen haavan naista kohti.Kaikkien hämmästykseksi hän alkoi taas laulaa.Tuulen haava iskeytyi sivuun.Inuyasha yritti Kongoosoohaa, mutta sekään ei toiminut.Lopulta Mirokun piti käyttää kazaanaa, mutta nainen katosi. Kagome juoksi katsomaan kohtaa, jossa nainen oli seisonut. Siihen oli pudonnut kaksi shikonin sirpaletta.Kagome otti sirpaleet ja laittoi ne taskuunsa. Sitten hän juoksi muiden luo.He jatkoivat matkaa.Kagome tuijotti taivaalle, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut haikeaa laulua jostain kaukaa.

 

 

 

 

 

Inuyasha world
©2017 Inuyasha fanisivut - suntuubi.com